Thursday, February 28, 2013

Lohdutus



Lumi sataa korkealta meidän yllemme
olemme kuin kävelevät patsaat
Sinun kauneutesi kaataa valtakuntia
minun pimeyteni raiskaa runoutta

Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa;
läsnä koko ajan kaksi maailmaa
toinen valoon jähmettynyt, ikuinen
toinen hämärä ja tiheä ja täynnä liikettä

Ja sinä olet suudelmista tehty
huulin piirretty ääriviiva, olet
henkäys joka liikkuu vetten yllä
hengitetty hahmo kostea

Olemmeko pahat henget toisillemme
Olemmeko sade joka kastaa kunnaat
Mihin matka, mihin rakkaus johdattaa
häälehtoon, kalmankammioon
Ja huoneissa aika kahlittu, levoton
muistomerkin yllä kuningashaudan
Siellä pedot, kiusanhenget piinaa toisiaan
vaikka kutsu kuuluu vihkikarkeloon

Ja sinä olet suudelmista tehty
huulin piirretty ääriviiva, olet
henkäys joka liikkuu vetten yllä
hengitetty hahmo kostea.


Monday, February 11, 2013

[Neulat Ja Pinnit]: Musiikillisen Keskustelun Harmaa Alue

Musiikki on aina jakanut mielipiteitä. Tämä kuumia tunteita monilla eri tasoilla välittävä sävelten oma taidemuoto on tarjonnut kaikille jotain juuri heitä itseään puhuttelevaa ja viehättävää jo ties kuinka pitkään. Koska kaikki yksilöt ovat erilaisia, makuja on yhtä monta kuin on persooniakin. Kun toinen tykkää toisesta ja toinen jostain muusta, syntyy eittämättä konflikti.

Länsimaat eivät enää 2000-luvulla sodi keskenään asein ja ihmishengillä pelaten. Ihmisten johtopäätös tästä tuntuu olevan, että täytyy keksiä jotain muuta, sillä viime aikoina musiikkiin kuten myös muihin tärkeisiin asioihin liittyvät konfliktit ovat kärjistyneet suoranaiseksi sodankäynniksi. Ihmiset eivät vaihda mielipiteitään sillä asenteella, että ne ovat nimenomaan mielipiteitä. Oma mieltymys mielletään faktaksi, johon ei ole muilla nokankoputtamista. Ne, jotka ajattelevat toisin, eivät ole ajatustensa kanssa samanarvoisia, vaan yksinkertaisesti väärässä.

Tietysti kaikenlaisella keskustelulla on sijansa. Musiikista puhuttaessa olisi hyödyllistä muistaa, että kyse on ennen kaikkea mielipiteiden vaihtamisesta, mutta tähän on myös olemassa niin sanottu harmaa alue. Sen alueen minä aion käsitellä nyt mahdollisimman tiivisti.

----------------------------------------------------

Kaikki alkaa seuraavalla väitteellä: musiikissa merkityksellisiä elementtejä on vain kolme. Nämä ovat tunne, tunnelma ja dynamiikka. Unohtakaa siis taito. Taidolla ei tee mitään, jos kaikki muu edellämainittu puuttuu.

Vaikka tämä on minun esittämäni väite, uskon vahvasti, että en ole ainut joka näin ajattelee, ja että kyseistä väitettä vastaan on vaikea argumentoida.

Musiikki lähtee tunteesta, ja teos joka ei täytä tätä ehtoa, ei ole musiikkia, piste. Musiikki syntyy tunteen vuorovaikutuksessa: ensin on tunne joka halutaan musiikilla ilmaista, sitten on tunne joka kuulijalle musiikista välittyy. Täten halu opetella ei sinänsä ole tunne, mutta halu ilmaista itseään on, sillä itseilmaisun kaipuu kumpuaa siitä, että on jotain mitä haluaa ilmaista. Tunne ei siis tietenkään sulje pois itse taitoa, mutta taito on toissijaista siihen nähden, mitkä motiivit ovat musiikin tekemisen ja kokemisen taustalla.



Jonathan Davis niin tunteikkaana, että tämä laulu ei todellakaan ole tarkoitettu kaikille ihmisille ja kaikille olotiloille.


Tunnelma on se viitekehys, jonka puitteissa tunteet koetaan. Tunnelma sidostaa musiikin eri osia ja pohjustaa sitä mielentilaa, jossa musiikki tehdään ja vastaanotetaan. Musiikki luodaan, esitetään ja kuullaan aina jossain ympäristössä, ja jokaisen ympäristön eri osatekijät rakentavat yhdessä tunnelmaa. Tunnelma on aina läsnä, joten se ei juuri karsi mitään pois musiikin piiristä. Tietyntyyppinen, hyvin toteutettu tunnelma voi kuitenkin olla juuri se tekijä, joka erottaa ikimuistoisen ja elintärkeän kappaleen "vain" hyvästä.



Deftonesin eponyymillä levyllä tunnelma hakee vertaistaan.


Dynamiikka on musiikin vaihtelevuutta. Yksittäinen, ikuisesti soiva ääni ei vielä ole musiikkia, mutta musiikkia siitä tulee vaihtelevuuden puitteissa jos se välillä lakkaa tai häivytetään. Vaihtelu on tärkeää, sillä se erittelee eri sävyt ja osat toisistaan, ja usein myös eri esittäjät toisistaan. Monotoninen kappale ei pidä yllä mielenkiintoa eikä siinä erotu mikä on tärkeää ja mikä tärkeän pohjustusta millään lailla. Muusikolle dynamiikka tuo haastetta mutta on myös luonnollista kun ilmaistaan tunteita. Tunne ei ole suora viiva kuten sydämenpysähdys (vaikka se vaikuttaisi siltä), vaan se on heiluri joka säätelee sanojen ja nuottien intensiivisyyttä. Täysin monotonisen kappaleen tekeminen ei ole mahdollista, sillä kaikki aina alkaa jostain ja loppuu johonkin. Eikä se täyttäisi musiikille asettamiani kriteereitä, joten sitä ei voitaisi lukea musiikiksi lainkaan. Eikä sitä kukaan todella haluaisi kuunnellakaan.



Velcran We Must Start Again esittelee nerokasta ala- ja ylämäkien hyödyntämistä.


On huomauttamisen arvoista, että kolmeen elementtiin ei taidon lisäksi lukeudu myöskään sisällön laatu tai syvällisyys. Musiikki on inhimillisesti tuotettua ja koettua, ja pinnallisuus on osa luontoamme. Kappale mistä tahansa turhamaisestakin asiasta on musiikkia, jos siinä vain on tunnetta, tunnelmaa ja dynamiikkaa. On kuitenkin huomattavasti vaikeampaa välittää sekä vastaanottaa esimerkiksi voimakkaita tunteita jos kappale kertoo tosirakkauden sijasta vaikka siitä, kuinka ulkoisesti kaunis se tyttö johon artisti törmäsi kadulla oli. Toisaalta, vaikka ennen henkilökohtaisesti halveksin musiikille nauramista, on myös huumorimusiikki musiikkia ja joskus hyvinkin onnistunutta sellaista.



Justimusfilmsin musiikki tekee hyvää vatsalle.


-----------------------------------------------------------------

Nyt pääsemme niiden seikkojen äärelle, mitkä monen mielestä tekevät musiikista epäonnistunutta tai oikeastaan ei musiikkia ollenkaan.

Musiikin olemus tai sen viehätys ei ole riippuvainen siitä, miten oikealta tai kauniilta musiikki kuulostaa. Otamme esimerkin. Monille ns. nuotin vierestä laulaminen on suuri ongelma. Sen havaitseminen on verrattavissa oksennusreaktioon ja leimaa kyseessä olevan kappaleen tai sen esittäjän välittömästi roskaksi. Kovin monelle ei tule mieleen, että kyseessä voi olla tahallinen tyylikeino. Silloinkin kun se on tahatonta, epävireisyys voi olla juuri se juttu, joka saa laulun näyttäytymään suurempana kuin sen osien summa. Se on merkki aitoudesta, uppoutumisesta, erehtyväisyydestä ja rajallisuudesta - inhimillisyydestä. Musiikki ylittää ihmismielen rajat, mutta se ei ole eikä sen pidä olla täydellistä, sillä ihminen ei täydellisyyteen kykene. Loppujen lopuksi se on kuitenkin juuri ihminen, joka saa aikaan ja tulkitsee musiikin. Epävireisyyttä ei ole tietenkään pakko toleroida jos se häiritsee liikaa. Pelkkä virheherkkyys ei kuitenkaan oikeuta tuomitsemaan ketään tai mitään objektiivisella skaalalla. Muista, että olemme erilaisia, sekä persoonaltamme että mieltymyksiltämme. Laulun laulaja on laulaja vaikka et kestäisikään häntä kuunnella. Hän ei koskaan ole vitsi -  vitsi ovat ne säännöt, joiden mukaan kaikki pitäisi musiikissakin tehdä ja täten saattaa koko taiteenlaji homogeeniseksi. Ei käy.



Jouni Hynynen on muusikko vaikka nuotit eivät osuisikaan kohdalleen.



Sama pätee Ryan Tookeriin.

Kahden yllä olevan esimerkin johdattelemana on hyvä siirtyä siihen, miksi musiikin ei täydy olla teknistä ja vaikeaa (lue: taidokasta). Minimalismi on parhaimmillaan haastavampaa kuin Dream Theaterin kikkailut, yhtään kyseiseltä bändiltä pois ottamatta. Runouden ystäville on tuttua, että runoilijat yrittävät sanoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä. Musiikissa voi päästä pitkälle samalla periaatteella. Yksinkertaisuus mahdollistaa tunteiden ja energian maksimaalisen, ehkä jopa primitiivisen purkamisen, ja luo vahvan tunneyhteyden. Samalla voikin olla yllättävän vaikeaa pitää musiikkiteos koossa ja vetovoimaisena kun käytettävissä olevat resurssit on laajasti rajattu. Musiikin kokijana arvostan itse molempia ääripäitä, tekijänä liikun välimaastossa.

Täytyy kuitenkin edelleen muistaa kolme elementtiä. Minimaalisuus ei saa tarkoittaa dynaamisuuden hylkäämistä: kappaleessa on tapahduttava jonkinlaista variaatiota ja eri sävyjen näyttäytymistä.



Ünloco jatkaa grade 8:n viitoittamalla linjalla: lisää raakaa nu metal -energiaa, yksinkertaisella kaavalla.



October Tide minimalistisimmillaan.

Viimeiseksi päädymme siihen, mitä jotkut kutsuisivat rumuudeksi musiikissa.

Tietyllä tavalla jo käsittelemäni epävireisyys ja musiikillinen kerettiläisyys voidaan lukea rumuudeksi, kuten myös edellisen kohdan raaka energia. Rumuutta voi esiintyä monella tavoin, riippuen pitkälti tulkinnasta. Mitä on ruma musiikki? Pelkistettynä se on epämiellyttävän kuuloista, jotakin häiritsevää tunnelmassa, sisällössä tai esitystavassa. Yleistääkseni hieman, rumuutta esiintyy etenkin hip hop- ja metallimusiikissa. Takuulla myös muualla, mutta etenkin näissä tyylilajeissa, joista pitävät erottuvat joukosta aina ja kaikkialla.

Niille, jotka eivät tiedä tämän tekstin kontekstia, eli toisin sanoen eivät tunne minua: pidän kyllä kauniista musiikista. Toki myönnän olevani ennen kaikkea metallimusiikin suurkuluttaja, mutta kuuntelen myös sellaisia levyjä, jotka kevyemmän musiikin diggaajienkin keskuudessa voidaan lukea viehättäviksi. Tällä en tarkoita valtavirran pinnallista purkkapoppia, vaan esimerkiksi post-rockia á lá God Is An Astronaut ja melodista vaihtoehtomusiikkia, kuten Kent-yhtyettä. Rumuus on kuitenkin minusta usein vielä kauneuttakin viehättävämpää. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse ruma. Kuka tietää, ja kuka välittää?

Pointti on se, että musiikkia ei voi syrjiä sen häiritsevyyden vuoksi. Jälleen kerran ollaan sen äärellä, mitä musiikki pohjimmiltaan on - tunnetta ihmiseltä ihmiselle. Rumuus on aina vilpitöntä ja kertoo siitä, että pohjimmiltamme me kaikki olemme aivan yhtä rumia. Sehän on yhtä kaikki pelkkää ulkomuodon kuvaamista. Musiikin syövereistä löytyy aina jotain sellaista, jota ei voi kuvailla sellaisilla sanoilla kuin kaunis ja ruma. Se vain... on.



Drudkh on jylhää, vilpitöntä ja yksinkertaista. Ovatko ukrainalaiset muusikot onnistuneet kuvaamaan musiikillaan suomalaisen miehen arkkityyppiä?

Scott Walkerin musiikki taasen edustaa lähinnä psykopaattista mielentilaa.

------------------------------

"Hevi" on muuten yksi eniten vihaamistani termeistä ikinä. Metalli on aina metallia, puhuttiin sitten materiasta tai sen ylittävistä henkisistä voimista. Eikä siinä ole mitään logiikkaa. Jos musiikki on heviä ja rauta pelkkää metallia, niin onko musiikki silloin raskaampaa kuin rauta ja muut metallit? Jos hevi halutaan erottaa aineesta, miksi sitten rock (=kivi) ei ole heavy rock? Toisaalta, sitten sitä vasta oltaisiinkin absurdiuden huipulla kun tuolle tehtailtaisiin käännöstä. Millä erottaa "raskaskivimusiikki" raskaasta Kiven tuotannosta? 

[Needles And Pins]: On The Grey Area Of Musical Discussion

Music has always divided opinions. This very own artform of tones that channels hot emotions on various different levels has offered everyone something that charms and speaks to them precisely for God knows how long. Since every individual is different, there are just as many tastes as there are personalities. When someone likes one thing and the other person likes something else, a conflict is inevitably born.

In the 2000s, the western countries are no longer at war with each other using guns and playing with human lives. People's conclusion to this seems to be that they need to come up with something else, because lately the conflicts related to music as well as other important matters have escalated to full-on warfare. People don't exchange their views with the attitude that they are just that, opinions. One's own preference is thought of as fact that others have nothing to add to. Anyone who has another thought is not equivalent with their ideas, they are simply wrong.


All sorts of discussion naturally has its place. While discussing music it would be useful to keep in mind that what it's essentially about is exchanging views, but there is also a so-called grey area. That area I plan to talk over now as compactly as possible.


-----------------------------------


Everything starts off with the following statement: there are only three significant elements in music. These are emotion, atmosphere and dynamics. So forget about skill. Skill is useless, if all the aforementioned is missing.


Although this is a statement that I'm making, I strongly believe that I'm not the only one who thinks so and that it's very hard to argue against it.


Music is based on emotion, and the piece that doesn't fulfill this condition is not music, period. Music is born in the interaction of feeling: first there is the feeling that one wants to express through music, and then there is the feeling that passes on to the listener. Thus the desire to learn is not a feeling per se, but the desire to express yourself is, because the yearn for self-expression stems from having something you want to let out. Emotion doesn't exclude skill of course, but what you are able to do is secondary in comparison to the motives that are in the background for making and experiencing music.




Jonathan Davis being so emotional that this song is certainly not for every person and every mood.


Atmosphere is the framework in which emotion is felt. Atmosphere unites the different parts of the music and underlays the mindset in which music is done and received. Music is always created, presented and heard in some environment, and the various factors of each environment build the atmosphere together. Atmosphere is always there, so it doesn't really eliminate anything out of music. A specific type of atmosphere that's well-executed can however be the one factor that separates an immemorial and vital song from one that is "only" good.



The atmosphere on Deftones' self-titled album is like no other. 


Dynamicism is shifts in music. A solitary sound that rings forever is not yet music but it becomes music in terms of dynamics if it stops on occasion or gets faded. Variation is important because it distincts different shades and parts from each other, and often also different performers from each other. A monotonous song doesn't hold interest, and there's no way that one can tell what's truly important and what's just formatting for what's significant in the piece. For the musician, dynamics bring challenge, but it's also natural when expressing sentiments. An emotion is not a straight line like a cardiac arrest (even if it seems like one), instead it's a pendulum that controls the intensity of words and notes. It's impossible to make a fully monotonous track because everything has to start from somewhere and end somewhere else. It wouldn't match the criteria I've set for music, so it wouldn't really even be music. And no one would want to hear it anyway.



Velcra's We Must Start Again showcases brilliant use of highs and lows.


It's worth noting that besides skill, the three elements don't include quality of content or depth either. Music is humanely produced and experienced, and shallowness is a part of our nature. A song about any vainglorious thing is music too, if only it has feeling, atmosphere and dynamicism. However, it is notably harder to pass on and receive powerful sentiments for instance if a song, instead of a real love story, tells how outwardly beautiful a girl that the artist bumped into on the street happened to be. Then again, while I used to despise laughing at music, humoristic music is music too, and sometimes very well-managed at that.



Justimusfilms makes good music for the stomach.


-----------------------------------------------------------


Now we get to the matters which most people perceive as ones that make music unsuccesful, or actually make it not music at all.


The essence of music or its attractiveness is not dependant on how right-minded or beautiful the music sounds like. Let's take an example. For many, singing off-key is a big issue. Detecting it is comparable to a vomit reflex and immediately stigmatizes the song or act in question as rubbish. Not so many come to think that it may actually be an uncoincidental stylistic choice. Even when it's unintended, off-keyness can be just the thing that makes the song appear greater than the sum of its parts. It's a sign of authenticity, submersion, fallibility and limitation - humanity. Music surpasses the limits of the human mind, but it isn't and it shouldn't be perfect, for no person can be perfect, either. In the end it's a human being who makes music happen and interprets it. Off-keyness isn't something that you are forced to tolerate of course if it disturbs you too much. However, plain sensitivity to be fallible is never a good enough reason alone to judge someone or something on an objective scale. Remember that we are different by both, our personality and taste. The singer of the song is a singer even if you can't stand to listen to them. He is never a joke - what's a joke are the rules according to which everything in music should be done, thus making the whole artform homogenic. No way.




Jouni Hynynen is a musician even if he doesn't hit all the notes.




Same goes for Ryan Tooker.


Lead by the two examples above, it's good to move on to why music doesn't have to be technical and complex (read: skillful). At its best, minimalism is more challenging than the gimmicks of Dream Theater, and I say that without any intention of taking anything away from the band. For friends of poetry it's common that poets try to say as much as possible with as little as possible. In music you can get far with the very same principle. Simplicity enables the maximum, maybe even primitive, unleash of emotion and energy, and forms a very strong sentimental connection. In the same time it may be surprisingly difficult to hold together a musical piece and keep it charismatic when the resources you can use are strictly limited. As an undergoer of music I appreciate both ends of the spectrum, as a doer I move somewhere in between.


We must however still remember the three elements. Minimalism cannot mean the refusal of dynamicism: a song must have some sort of variation and showcase varying shades.




Ünloco continues on the way paved by grade 8: more raw nu metal -energy, with a simplistic formula.




October Tide at its most minimalistic.


Lastly we end up to what some would call ugliness in music.


In a way the off-keyness and musical heresy I already went through can be called ugliness, as can the raw energy in the previous point. Ugliness can show up in various means, largely depending on the rendition. What is ugly music? Plainly stated it's unpleasant to hear, something distracting in the atmosphere, contents or performance. To generalize, ugliness is seen particularly in hip hop and metal music. It's elsewhere too with certainty, but it's these two genres that stand out from the pile of other genres in particular and have distinctive fans as well, every time and everywhere.


For those of you who don't know the context of this text, in other words myself: I do like beautiful music. Sure I admit to being a consumer of metal music above all else, but I also listen to records that can be read as attractive amongst people who dig lighter music as well. By this I don't mean the facile bubblegum pop of the mainsteam, but for example post-rock á lá God Is An Astronaut and melodic alternative music such as the band Kent. Ugliness to me just is even more charming than beauty most of the time. Maybe it's due to me being ugly myself. Who knows, and who cares?


The point is that music can't be rejected because it's disturbing. Once again we're faced with what music truly is - emotion from one person to the other. Ugliness is always sincere and tells us that we are all just as ugly deep down. It's just description for what's on the outside after all. In the depth of music there's always something found that cannot be called with words like beautiful and ugly. It just... is.




Drudkh is rugged, sincere ja plain. Have the Ukrainian musicians managed to describe the archetype of a Finnish man with their music?


Scott Walker's music mainly represents a psychotic state of mind.

------------------------------


By the way, "heavy metal" is one of my most-hated terms ever. Metal is always metal, whether we are talking about matter or physical forces that go beyond that. Besides, where's the logic? If music is heavy metal and iron is just metal, does that mean that the music is heavier than iron and all the other metals? If someone wants to separate heavy metal from matter, why then isn't rock music called "heavy rock"? On the other hand, making a translation for that one would really take us to the top of absurdity. In Finnish, telling "raskaskivimusiikki" and "raskas Kiven tuotanto" as in the heavy works of author Aleksis Kivi would be hard to tell apart.